Sunday, October 15, 2017

Kolonialismin silmin

Kuin hidastetussa filmissä matkaava kukko kulki kainalossa 30-50-lukujen Malesiaan. Kyseessä oli tällainen $5:n löytö divarista, jota en voinut jättää sinne lojumaan. Näitä vanhoja lukiessa ja katsellessa alkaa aina mielikuvitus laukata: kuka tämän on lukenut aikaisemmin, miksi, milloin, missä ja kuinka sen tie kulki divarin hyllylle? Dennis Holmanin Noone of the Ulu on suurinpiirtein tositarina, kerrottu täysin yksisilmäsesti kolonialistien näkökulmasta 50-luvun lopulla ja kuvitettu aidoin valokuvin. Alkuasetelma on kiinnostava: Richard Noone, nuori tiedustelupalvelun palkkaama antropologi saa pestikseen aboriginaaliosaston johtamisen vuonna 1953. Malesian tiheän viidakon alkuasukkaat kun olivat alkaneet tukemaan terroristeja (aivan, sama retoriikka oli käytössä jo silloin) eli kommunisteja, ja heidät oli saatava jollakin konstilla brittien puolelle. Richardin veli Pat, myöskin antropologi, oli jo aiemmin työskennellyt viidakkoheimojen kanssa ja Richard oli ollut mukana joillakin kenttämatkoilla. Sodan sekasorrossa viidakosta kotinsa tehnyt Pat oli kuitenkin mystisesti kadonnut. Hänen paikallisesta vaimostaan, Anjangista, ei myöskään ollut kuulunut mitään. 


Holman, D. Noone of the Ulu. Heinemann, London, 1958.


Tämä on sotaisa sankaritarina, jonka rekvisiittana toimii muhkea ja vaarallinen viidakko, jossa sodan aikaan oli todellakin vilinää: paikalliset viidakon asukkaat, malesialaiset, intialaiset, tamilit, thaimaalaiset, japanilaiset, kiinalaiset, australialaiset ja britit, ainakin. Puskissa piileskeli kommunisteja ja terroristeja aseineen, mutta myös perinteisestä myrkkynuolesta sai useampi osuman vuosien varrella. Itselleni tuli suorastaan yllätyksenä tämä Malesian keskeinen asema tuolla seudulla. 

"Thinking back through the years on that night of flickering firelight and glistening bodies stamping strange rhythmic patterns, of hollow bamboo music, of too much whisky and the smell of wood smoke, hill tembakau and drying foliage, Richard's most vivid memory is of the old shaman during one of those tense minutes of prophecy, and Pat's interpretation that charged the jabbering with tremendous significance."

Antropologista sisältöä kirjasta saa hakea suurennuslasin kanssa, mutta aikansa kuvana kirja on esimerkillinen. Antropologia vajastettiin valtion käyttöön ja oma läsnäolo siirtomaissa ei kohdannut kyseenalaistamista lainkaan. Richardin pestin aikana veljen kohtalo alkaa valjeta vihje vihjeeltä, mutta on oltava kärsivällinen, sillä kiireen ja painostuksen alla ovet sulkeutuvat välittömästi. Pat eli heimon parissa vuosia, tulkiten viestejä Britannian ja aboriginaalijohtajien välillä. Naimisiinmeno paikallisen naisen kanssa sitoi hänet osaksi kumpaakin yhteiskuntaa. Mystinen katoaminen teki hänestä legendan, jota ympäröi suurimmaksi osaksi täysi hiljaisuus ja toisinaan raportit havainnoista jossakin viidakon uumenissa.



Richardin kärsivällisyys palkitaan ja lopulta veljen, ja hänen arvokkaiden, vuosien varrella kokoomiensa muistiinpanojensa kohtalo avautuu. Kai voidaan puhua myös oikeudesta. Silmä silmästä - tyyliin. Suurimmaksi osaksi  Noone of the Ulu kuvaa kuitenkin sodankäyntiä viidakossa brittiperspektiivistä. Kirjallista ja kielellistä ilottelua se ei ole, vaan lähinnä kovin miehistä ja asiapitoista tapahtumien listausta,mikä aiheutti järkyttävää jumitusta lukemisessa. Kuvituksena on aika monta sivua mustavalkovalokuvia kirjan henkilöistä, mikä taas muistuttaa siitä, kuinka sivuilla seikkailevat ihan oikeat ihmiset, usein henkensä kaupalla.

Olen iloinen, että sain kirjan vihdoin luettua - ja jopa loppujen lopuksi siitä postattua - ja kukon kulkemaan haasteen mukana edes jonnekin. Opin myös jotain uutta, vaikkakin kirjan näköalattomuus ärsytti usein. Toisaalta, se on aikansa tuotos ja kertoo juuri tuosta oman ajan vauhtisokeudesta, josta varmaan kaikki kärsimme enemmän tai vähemmän. 

Nyt täytyy kyllä ottaa haasteen suhteen loppukiri!









Sunday, September 24, 2017

Katso kuumat kuvat!

Jotakin on vialla bloggaamisessa, kun saan talvella aloitetun postauksen julkaistua nyt keväällä. Mutta antaa mennä, elo on ollut sellaista, että olen ylpeä siitä, että blogiin tulee jotain. Seuraa siis postaus, jota on jatkettu pala palalta kuukausia!

Tähän on tultu: suorastaan höyryävän kuumia kuvia tarjolla täällä Brisbanen talvesta (edit: viimeinen kuva kylläkin nyt viime viikolta eikä Brisbanesta). Kylmemmän sään vuoksi teetä on kulunut runsaammin varsinkin aamuiseen 'koneiston' lämmitykseen. Leuto talvi on onneksi ollut kyseessä, eli ihan muutamana yönä ollaan oltu alle kaksinumeroisissa luvuissa. Toivottavasti sama tyyli jatkuu kevääseen saakka. (edit: no on jatkunut, ja nyt kevät taitaa olla tavallista kuumempi myös, sillä mittarissa on tänään 31 ja torstaille luvataan jo 38 astetta).

Katso höyryävän kuumat kuvat!

T2:n aamiaisteetä purkissa. Muut detailit ovat unohtuneet.

Talviviikonlopun teenäkymä kuistilla.

Ehkä maailman parasta ja mausteisinta suklaa-chaita, jota tarjolla trooppisessa Pohjois-Queenslandissa, Athertonissa, Mad Hatters Cafe.


Työkuvioiden ja -tuntien muutos kesäkuussa on vaikuttanut kaikkialle elämään: iltaisin ja viikonloppuisin olen niin fyysisesti poikki, ettei konetta tee mieli enää avata ja keho halajaa makuuasentoon tai ulos raittiiseen ilmaan. Siksi blogihiljaisuus. Lukeminenkin on samasta syystä hidastunut. En ole varmaan koskaan lukenut yhtä vähän kuin nyt! Kirjaston huojuvat kirjapinot palautettiin takaisin kymmenen uusinnan jälkeen. Lukemisesta ei tullut mitään. Yhden kirjaston kirjan olen pitänyt, ja aion sinnillä lukea loppuun: Azar Nafisin The Republic of Imagination. Tuntuu hurjalta pitää kirjablogia, jossa ei edes lueta :-/

Uusia teetuttavuuksia on tullut nautittua vanhojen ohella. Jos aamulla on ylimääräistä aikaa, vispaan matchaa, jos ei, haudutan kannullisen irtoteetä samalla kun teen minille koululounaan. Joskus kiireaamujen tee joutuu matkamukiin ja hörpitään laukatessa junaan tai bussiin tai ajaessa. Niinhän teetä ei missään tapauksessa kuuluisi juoda! Nykyään kuitenkin suurin osa työmatkoista joutuu fillaroiden, ja silloin ei teestä nautita. Pitkän tauon jälkeen on pyörä kannettu esiin varastosta, ja olen koukussa: pyöräily on ihanaa. Jopa maassa, jossa pyöräilykulttuuri ei ole mitään verrattuna suomalaiseen, ja jossa pyöräilijä liikkuu liikenteessä ajoittain henkensä uhalla. Arjen työmatka- tai huvipyöräily on täällä suhteellisen uusi ja pienen joukon harrastus.

Kun puhutaan pyöräilystä, täällä tulee ensimmäisenä mieleen lycraan pukeutuneet viikonloppuharrastajat, jotka ovat tosimielellä - ja vauhdilla - liikkeellä. Kiitävät kilpapyörillään kirkkaissa vaatteissaan pienissä ryhmissä monen kymmenen kilometrin lenkkejä viikonloppuaamuina, ja sitten parkkeeraavat pyörät jonkin kivan kahvilan nurkalle ja nauttivat pitkän aamiaisen. Valitettavasti täällä myös autoilijoiden ja pyöräilijöiden jatkuva taistelu kuuluu arkeen. Koska suhteellisen harva pyöräilee, ja suurin osa niistä jotka pyöräilevät ovat 'tosikkoharrastajia', on vaikea tavoittaa keskitietä, tai edes jonkinlaista ymmärrystä. Muutaman vuoden takaiset tilastot ovat karua, mutta mielenkiintoista luettavaa. Uudemmat raportit eivät osoita suunnan parantuneen. Pyöräteitä on harvassa (vaikka asiaan on tullut hurjasti parannusta viimeisten kymmenen vuoden sisällä), teiden valaistus on auringon laskettua heikkoa (minä olen kuin neonvärinen joulukuusi vilkkuvine valoineni), tiet ovat kiireisiä ja ahtaita ruuhka-aikaan - mutta pahinta on varmasti tuo asenneongelmaisuus, ja se, että vaaratilanteisiin voi joutua useammin siitä yksinkertaisesta syystä, että autoilijat eivät ole tottuneet pyöriin liikenteen seassa, koska fillarointi ei ole kovin yleistä. Lisäksi tieliikennelaki vaihtelee osavaltioittain ja saattaa aiheuttaa sekaannusta liikkuvaisen kansan keskuudessa.

Niin kuin mainitsin, on parannusta asiaan kuitenkin tapahtunut: pyöräteitä tehdään lisää, ja lakimuutoksia tehdään turvallisuuden lisäämiseksi. Työpaikoille ja CBD:lle on ilmestynyt pyöräparkkeja ja suihkutiloja, ja tavallisten pyöräilijöiden määrä näytt­äisi olevan silmämääräisesti nousussa. Toivotaan siis, että suunta jatkuu ja jonain päivänä pyöräily olisi yhtä tavallista kuin autoilukin. Iloisena yllätyksenä itselleni tuli uuden työpaikan suihkutilojen ilmainen pyyhepalvelu juuri lämpimän sään saapuessa. Puhtaat pyyhkeet löytyvät suihkutiloista pinoissa, ja käytön jälkeen ne laitetaan pyykkikoriin. Loistava idea, ja toivottavasti rohkaisee muitakin liikkumaan autotta, kun ei tarvitse kantaa pyyhkeitä kesäkuumalla töihin ja takaisin.


Kiitollisuudenaihe :)



Australiassa pyöräillessä ainoa vaara ei kuitenkaan vaani tien päällä, vaan hyökkäyksiä tehdään myös ilmasta. Keväisin harakat (en ole varma ovatko nämä samoja harakoita kuin Suomessa) pesivät ja säännöllisesti terrorisoivat jalankulkijoita ja pyörailijöitä muutaman viikon ajan. Sodankäynti on sellaista luokkaa, että Australiasta löytyy nettisivu jos toinenkin, jossa hyökkäyksen uhreiksi joutuneet kansalaiset voivat varoittaa toisiaan ja ärhäkät harakat kartoitetaan, jotta jalankulkijat ja pyöräilijät voisivat suunnitella reittinsä kauas sotatantereilta jos mahdollista.  Kaupunki laittaa pahimpiin hyökkäyskohtiin varoitustauluja, vaikka taulun huomatessa taitaa olla useimmiten liian myöhäistä.  Monen muun fillaroijan tavoin, minun pyöräilykypäräni on varusteltu nippusidepiikeillä, joiden tarkoitus on pitää hyökkäävä harakka hiukan kauempana naamasta. Liian lähelle ne tulevat silti, mutta kypärässä ei ole enää uusia naarmuja tämän piikkihaarniskan asennuksen jälkeen.


Haarniskakypärä päähän ja menoksi!

Yksi koulu/työmatkan varoituskylteistä.



Mielenkiintoista on se, että harakat ovat kuulemma todella älykkäitä ja oppivat tuntemaan ihmisten kasvot. Vinkkinä annetaan siis, että pitäisi tutustua noihin seudun harakoihin, jotta ne eivät hyökkäilisi. Omalla kohdallani pahimmat hyökkäykset tekee eräs kahden valtatien välisessä pusikossa pesivä pariskunta, eikä siinä kohdalla ole helppoa tai turvallista hengailla harakoiden kanssa juttelemassa. Toinen neuvo on kääntää katseensa harakkaan, sillä ne eivät kuulemma hyökkää suoraan kasvoja päin. Pyöräillessä liikenteen seassa tämä ei kuitenkaan ymmärrettävästi onnistu. Siispä työmatkat jatkuvat vielä muutaman viikon ajan paikoittain siinä jännittävässä hyökkäystä odottavassa tunnelmassa.


Mutta seuraavaksi vaaratilanteista kolmansiin, eli kukko on kulkenut kainalossa kaikesta fillaroinnista ja sen aiheuttamasta ihanasta fyysisestä väsymyksestä huolimatta. Olen ollut Malesiassa, kolonialismin aikaan. Siitä seuraavassa postauksessa, toivottavasti jo ennen syksyä!     

Saturday, June 3, 2017

Rakas jumituskirja

Kukko lähti takapakkia käyntiin. Olen lukenut kamalalla ja itselleni erittäin epäsopivalla tyylillä viimeiset kuukaudet. Olen availlut kirjoja kirjojen perään ja maistellut sivuja sieltä täältä, lukenut hitaasti ja vähän, jumitellut aikaisemmin ihastelemani novellikokoelman kanssa ja ollut muutenkin niin häilyväisellä tuulellä, ettei mistään keskittymistä vaativasta ole oikein tullut mitään. Harmittaa, mutta minkäs teet. Kai tällainenkin vaihe menee ohi?

Ja sitten tietenkin piti muuttaa. Ei kauaksi, mutta sitä rakennustyömaata pakoon. Uusi koti on reilun sadan metrin päässä vanhasta, mutta näköjään ihan sama pakkaaminen ja roudaaminen siihenkin vaaditaan. Ja sitten toisessa päässä loputtomalta tuntuva tavaroiden järjestely. Uusikin talo on vanha ja persoonallinen, mikä asettaa toimivuushaasteita ja vaatii totuttelua. 

Muutossa ei tietenkään ole tarpeeksi muutosta, eli päätin vetäistä vielä työpaikan vaihdon siihen samalle viikolle. Samalla vaihtuivat työajat- ja matkatkin. Aikaisempien herätysten värittämä uusi rutiini on ollut meillä totuttelussa, samoin talvenkylmät pyörämatkat keskustaan (suomalaiset eivät saa nauraa: olen pitänyt oikeasti pipoa päässä aamulla fillaroidessa). Tänään sitten saatiin uuteen kotiin netti, ja heti on olo asettuneempi :D  

Useamman viikon jumituskirjaksi päätyi syyttömänä Nam Len novellikokoelma The Boat, johon rakastuin jo sen ilmestyttyä 2008. Muistan todella elävästi ensimmäisen lukukertani, jolloin olin tiukasti Len novellien imussa ja ihailin hänen kykyään kertoa tarinoita niin erilaisista maailmankolkista, ja erilaisilla äänillä. Täällä mennään Kolumbiassa, Teheranissa, Australiassa, Japanissa, USAssa ja pakoilaisveneessä aalloilla. Kaikissa novelleissa kummittelee muodossa tai toisessa kuolema, ja samalla tietenkin pyristelevä halu elää, olosuhteista huolimatta. Kello tikittää, ja meillä on vain tämä yksi elämä. 


Le, Nam. The Boat. Hamish Hamilton, Camberwell, 2008.


Minä jumahdin Halflead Bayhin, Australiaan, jonka painostavan tunnelman muistan jo edelliseltä lukukerralta. Tällä kertaa en päässyt eteenpäin juuri lainkaan ja minun täytyi lopulta jättää kyseinen novelli kesken. Hiroshima lapsen silmin juuri ennen atomipommia oli juuri yhtä kuristava ja itkettävä kuin muistin, Halflead Bayn pikkupaikan ahdistus ja pullotettu nuorten energia masensi, Cartagenan nuorten katkaistu lapsuus, vaihtoehdottomuus ja lojaalisuus toisiaan kohtaan saa ihon kananlihalle, Meeting Elisen vieraantunut isä surettaa ja inhotuttaa samanaikaisesti, Tehran Calling tunkee naaman eteen kulttuurierot ja epäoikeudenmukaisuudet joita ei kaikkien ole mahdollista edes kuvitella. The Boat saa merisairaaksi ja on kovin ajankohtainen täällä yhä, pakolaisveneitä kun saapuu Indonesiasta ja turvapaikanhakijat sekä pakolaiset viruvat vuosikausia keskuksissa ilma toivoa Australiaan pääsystä. Kaikista Len voimakkaista ja koskettavista novelleista suosikkini on yhä kokoelman ensimmäinen: Love and Honour and Pity and Pride and Compassion and Sacrifice. Siinä isä saapuu Vietnamista kirjailijapoikansa luokse Yhdysvaltoihin. Novellissa kohtaavat sukupolvet, aikakaudet, kulttuurit, kielet ja tavat. Hapuillaan yhteyttä ja ymmärrystä, mutta sellaiset kokemukset kuin esimerkiksi sota, ovat kyllä varmasti vaikeita välittää, ja monesti sitä ei varmasti edes halua. Sodan kamaluuksista huolimatta elämä jatkuu, jotenkin sitä on jatkettava kaikkien kokemusten ja muistojen kanssakin, kukin tavallaan.

"I was halfway across the bridge when I saw him. I stopped. He was on the riverbank. I couldn't make out the face but it was he, short and small-headed in my bloated jacket. He stood with the tramp, both of them staring into the blazing gasoline drum. The smoke was thick, particulate. For a second I stopped breathing. I knew with sick certainty what he had done. The ashes, given body by the wind, floated away from me down the river." 
Novellista Love and Honour and Pity and Pride and Compassion and Sacrifice.

Jumituksesta huolimatta tämä on yhä lempikirja, vaikka en hetkeen kyllä uskalla tähän uudestaan tarttua. Mistä lie johtuu, mutta toisella lukukerralla kohtalot menivät syvemmälle ihon alle kuin ensimmäisellä, jolloin ihailin enemmänkin kirjailijan taitoja. Jotenkin nyt osa tarinoista tuntui jopa hiukan ylidramaattisilta ja mässäileviltä. Tsemppausta ja hauskuutusta etsivälle en tätä suosittele, mutta jos karut kohtalot eivät saa hyytymään, näistä tarinoista löytyy maailmanlaajuista reality checkiä sitä halajaville. 

Wednesday, May 31, 2017

Kohta palataan...

Uusi koti, uusi työ, mukissa uutta teetä... Nettiyhteyttä ei vielä ole, mutta kunhan se saadaan hoidettua, palataan asiaan täälläkin :)

Monday, March 20, 2017

Maailma meitä ennen

Uuuh, nyt herkkua kaikille, jotka nauttivat historiallisesta tutkimuksesta ja arkistojen koluamisesta. Kuinka kekseliäästi, odottamattomasti ja kutkuttavasti Aislinn Hunterin The World Before Us onkaan laittanut menneen ja mysteerit elämään nykypäivän rinnalla.

Minä olen muuten arkostohiiri: voisin käydä läpi kaikenlaisia vanhoja arkistoja ja kokoelmia ihan tyytyväisenä ja innoissani vaikka vuosikausia. Joillakinhan on sellainen vääristynyt käsitys arkistoista, että ne olisivat tylsiä ja homehtuneita loukkoja. Mitä vielä! Arkistoissahan juuri muhii maailman mehukkaimmat skandaalit, maton alle lakaistut salaisuudet ja suurimmat yllätykset. Ja mikä parasta: kun samoja materiaaleja katsotaan 10, 20, 50 tai sadan vuoden päästä, näyttää kaikki joka vaiheessa hiukan erilaiselta.
Hunterin kirjoittamilla sivuilla eivät arkistoissa piileskele ainoastaan asiat ja tapahtumat, vaan myös menneet ihmiset. Ihan oikeasti! He odottavat arkistohiiriä, jotka huomiollaan saavat heidät muistamaan ja heräämään eloon. Mutta nyt kirjaan:

Jane on viimeisiä päiviä töissä lontoolaisessa museossa, jonka ovet tullaan laittamaan lukkoon pysyvästi. Lopunajan tunnelmat alkavat purkautua odottamattomilla tavoilla, kun Janen teiniaikojen tapahtumiin liittyvä kohtaaminen ja museon sulkeminen saavat hänet reagoimaan yllättävin tavoin. Jane pakenee tilannetta koiransa kanssa Yorkshireen, nuoruusmaisemiinsa. Maisemiin liittyy myös pienen Lilyn katoaminen metsään, kun Jane oli nuorena lapsenvahtina. Mennyt palaa tutuissa maisemissa mieleen, samalla kun Jane tutkii aikaisempaa katoamista: kuka oli Whitmoren mielisairaalasta samaan metsään yli sata vuotta sitten kadonnut tyttö, N? Muille taas Jane jää mysteeriksi, sillä pakomatkalla hän käyttää salanimeä ja muutenkin valkoisia valheita pullahtaa ulos aina tarpeen mukaan.


Hunter, A. The World Before Us. Hamish Hamilton, London, 2014.


Ihailin kuinka hienosti Hunter saa metsän; Janen nuoruudenmaisemat; vanhan mielisairaalan asukkaineen, naapureineen ja hoitajineen; perinteikkään museon; arkistot ja kokoelmat, ja nyky-yhteiskunnan muodostamaan koherentin tilan, jonka keskelle Jane kuuluu, missä hän aikamatkailee ja yrittää ymmärtää mennyttä. Jotkut mysteerit ratkeavat, toiset jäävät yhä sellaisiksi. Mukaan on heitetty epärealistinen rakkaustarina antamaan hiukan säpinää, vaikka mielestäni ilmankin olisi pärjätty. Entisaikojen mielisairaalaelämä on juuri sellaista, mitä voisi kuvitella,

Tämä oli osin kummitustarinamainen, hiukan Neiti Etsivä, ripauksen chick lit ja puoliksi historiallinen romaani. Luulen, että joku psykologiaa paremmin tunteva löytäisi kirjasta vielä enemmän mielenkiintoista, sillä epäilen, että Jane purki menneisyytensä ahdistuksen ja avoimen katoamistapauksen näihin nykyajan tapahtumiin, mutta tarkemmat nyanssit jäivät valitettavasti minulta huomaamatta. Ja hei, vasta tätä kirjoittaessani huomasin, että molempiin katoamisiin liittyvät rakkaustarinat ovat epäsovinnaisia: nuorena Jane ihastui vanhempaan mieheen ja vanhempana romanssi leimahti vanhempiensa luona asuvaan miltei teini-ikäiseen poikaan! Summa summarum: viihdyttävä, mielenkiintoinen, hiukan erilainen ja paikoin jännittäväkin lukunovelli.


"Once settled, some of us read the papers over people's shoulders, others watch the flares of tunnel light sweep past the windows. The boy amongst us flits the laces of a young girl's shoe; the poet sways in the aisle, caught up in a daydream. All of us aware of each other the way you are after becoming accustomed to a dark room. After all, every presence has a kind of weight, something felt: moods and shifts and feelings, a steady pulse of being."

Monday, March 13, 2017

Kovaa kamaa

Vihdoinkin on kesän selkä taitettu ja siirrytty syksyyn. Ensimmäinen viikko, kun lämpö ei tule (toivottavasti) nousemaan kolmenkympin yli! Yötkin tuntuvat ihanan viileiltä, samoin aamut, vaikka kahdessakymmenissä vielä mennään. Viileyden kokemus sai minut korkkaamaan chai-kauden - ja millaisella herkulla! Tästä, nimittäin The Tea Centren Chai Mumbaista, tuli kertaheitolla ja hiukan odottamatta teesuosikkini. Kuvitelkaapa tuoksu ja maku sisällysluettelon perusteella: mustaa teetä, appelsiininkuorta, fenkolia, kanelia, lakritsinjuurta, katajanmarjoja, neilikkaa, kardemummaa, vaniljaa, inkivääriä ja viherpippuria. Aikamoista voimajuomaa siis. Mutta parasta juomassa on maun lisäksi tuoksu: minusta tämä tee tuoksuu selkeästi aivan ihanalta minttusuklaalta. Vaikka minttu ja suklaa tietenkin puuttuvat, jostakin tämä herkku saa taiottua tuon taivaallisen tuoksun. 


Aamuinen maisema. Kuvassa hengaileva jättikurpitsa täytyisi jo syödä, mutta miten?

Taustalla lymyää yksi lempikirjoistani, jota luen uudelleen. Edessä maustejuomaa ennen haudutusta.

Haudutusajaksi suositellaan 3-5 minuuttia, ja itse todellakin kallistun selvästi tuonne kolmoseen, sillä tee hautuu nopsaan ja ytyä löytyy hetkessä. Minähän siis juon mustat teeni yleensä mustana, eli jos maitoa halajaa mukaan, tuo viiden minuutin haudutusaika pätee paremmin.

Tällä teesekoituksella räjäytetään aistit aamulla käyntiin ja huijaavasta minttusuklaantuoksusta tulee jo hauduttaessa pirteänsuloinen hyvänolontunne. Talvisempi sää vaatii myös käteen astetta jämäkämmät mukit. Tykkään kovasti näistä Chasseurin tulenpunaisista 'lämpömukeista' talvisin. Mukeista puheenollen, aloitin vuoden alussa uuden perinteen. Päätin, että tammikuussa saan lähteä teemuki/-kuppiostoksille kevein mielin. Mikä sen kivampaa aloittaa uusi vuosi kuin uusi teemuki kädessä aamuisin? Viime vuonnakin tein saman jutun ja on hauska kuvitella, kuinka valittu kupponen jotenkin symbolisoi niitä vuoden alun fiiliksiä ja toiveita. Lopussa voi sitten taas katsoa miten kävi, ja suunnitella seuraavan vuoden mukitaktiikkaa :D Niitä mukeja ja kuppeja tulee ainakin itselläni tuijoteltua vuoden aikana sen verran paljon, että jonkinlaista ajatusta kannataa laittaa siihen, mitä silmänruokaa itselleen antaa :D





Tämän vuoden alussa oli jo tarkoitus postata tästä kuppiperinteestä, mutta muiden postausaihioiden kanssa koko homma jäi aikomusasteelle. Kuvamuistot olivat jääneet jäljelle, eli saanen esitellä nyt hiukan myöhässä ihanat Mozin aussi-kitch-mukit! Näissä liitelevät cockatoot, pomppivat kengurut ja kolistelevat Melbournen raitiovaunut. Jossain siintää Sydneyn oopperatalo, sykkii mantereen punainen sydän ja wattle kukkii.  Oli pakko saada, kun nämä bongasin. Kuvat on otettu tammikuussa, jolloin vielä maistui sitruunainen jäätee ja mausteinen, kuuma chai oli vain pilke silmäkulmassa.



Mukit ovat täynnä aussisymboliikkaa ja maamerkkejä.

 

Sunday, February 26, 2017

Jännitystä kannoilla

Mitäs täällä on tapahtunut, kun blogissa on ollut niin hiljaista? No paljonkin! Joulukuun puolen välin aikoihin aloittivat urakoitsijat hommansa takapihan perukoilla ja kodin ympäristö alkoi muuttua enemmän ja enemmän raksaksi. Alun suunnitelman mukaan meitä eivät rakennushommat haittaisi ja elämä jatkuisi normaalisti. Tiesin, että menettäisimme 'drivewaylle' toimisto/kirjastohuoneen ja pation, mikä harmitti, mutta sille en mahtanut mitään ja hyväksyin asian.* Päiväsaikaan tietenkin kuuluisi meteliä jos olisimme kotona, ja jonkinlaista pölyhaittaa tulisi materiaaleista ja liikenteestä, mutta rakentajat olisivat erittäin tietoisia siitä, että meidän kuuluu saada elää elämäämme mahdollisimman rauhaisasti. 

Käytännössä asia on sitten mennyt hiukan eri tavoin. Raksareiskat jättivät heti kättelyssä korkeat pinot puuta etupihalle, jopa niin, että matkustajan puolelta autosta nousu tapahtui luikertelemalla. Onneksi Mini on kapoinen kaveri, mutta muut matkustajat täytyi jättää kadun varteen ennen pihalle ajoa. Etupiha oli siis menetetty. Ekana kunnon rakennuspäivänä takapihan urakan laajuus paljastui: meille jäisi sellainen metrin kaistale takapihaa! Sitten kaatuivat puut ja pensaat, nousivat aidat ja saapuivat tupakannatsat, tyhjät juomapullot ja muu roska. Jossakin vaiheessa huomasin, että rakentajat olivat surutta vetäneet jatkojohdolla sähköt itselleen löydettyään autotalliini vievän salaoven! Toisten rakennusurakan sähköjä en ole aikonut maksaa ja rakentaja suostui maksamaan normaalilaskun ylittävän summan. Saa nähdä miten käy, juuri lähetin hänelle laskun.

Suurin osa laudoista on sentään lähtenyt ja uutta nurmikkoa oikealla. Mutta oho, jäi nurtsia laittaessa tuohon auton kulkuväylälle iso pino multaa. Sori, et pääse autotalliin. Parkkeeraa kadulle.

Takapihalla oli ennen muhkea nurtsi, kukkivia puita ja pensaita, ja sen vuoksi paljon lintuvieraita. Nyt on karumpi meininki.

Näitä juttuja riittäisi nyt parin kuukauden ajalta vaikka kuinka paljon, mutta summa summarum, asia on tullut sellaiseen pisteeseen, että uutta kotia etsitään nyt aina kun on hetki aikaa ja jotain edes suurinpiirtein sopivaa tarjolla. Mutta mieluummin kärsin täällä kuin käyn taas läpi ison muuttourakan ja päätyisin paikkaan, joka ei tuntuisi oikealta. Eli nyt vain kärvistellään ja katsellaan ja toivotaan, että kodin tuntuinen paikka osuisi kohdalle.

Samaan aikaan läksin uuden vuoden jälkeen yllättäen ja nopeaan tahtiin uusiin töihin, jonne on humpsahtanut aikaa ja energiaa oikein kunnolla. Olen asiasta iloinen, sillä saan taas toimia omalla alalla sekä oppia jotain uuttakin. Samalla takaraivossa kumisee se viime vuoden irtioton takana ollut oivallus, jota en ole alkanut kovin nopeasti toteuttaa. Pelkäänkö? Vai miksi epäröin? Onko minulla oikeita syitä vai tekosyitä? Olenko haaveilija vai realisti?


Ja tietenkin täytyy olla henkilökohtaisessa elämässäkin pari isoa juttua käsillä, ettei aika kävisi pitkäksi. Näiden kaiken kanssa on siis tullut temppuiltua tämä vuoden alku.  Postauksen alkioita olen naputellut, mutta loppuun saakka en ole minkään kanssa ehtinyt. Ai niin, rakentajat myös katkaisivat nettikaapelin - oho, sori! - minkä seurauksena vietimme netitöntä elämää reippaan kaksi viikkoa. Kyllä tuli huomattua, kuinka paljon elämästä ''tehdään" nopeasti ja kätevästi kotona netissä. Kyllä oli kurjaa ja hankalaa, kun ei hoitunut helposti esimerkiksi laskujen maksut, nettikurssit, kommunikaatio, googlailu, varaukset, valokuvat...
Lukea olen ehtinyt nihkeästi, mutta joka ilta muutama sivu on tullut kyllä jatkettua uskollisesti. Kukko tipahti kainalosta, kun eksyin sivukujille, niistä ensimmäisenä Nicholas Hoggin Tokyon sivuille. Kirja sai miettimään suurkaupunkien anonyymiä ihmisvilinää ja sitä, kuka ja millainen ihminen viereesi sattuu istahtamaan lentokoneessa, kuka saattaa tarkastella sinua muutaman pöydän takaa kahvilassa, mitä tapahtui jollekin kadottamallesi tavaralle? Britti-Ben ja yhdysvaltalainen Lydia ovat aikoinaan rakastuneet, ja sittemmin eronneet. Molemmat tutkivat työkseen kultteja, ja tutkimuskohteista ei ole pulaa, ei Yhdysvalloissa eikä Japanissa. Tokyon sivuilla pohditaan moderneja perhekuvioita, valtamerentakaista vanhemmuutta, nuoruusvuosien rakkautta, lievää keski-iän kriiseilyä ja aikuistumisen kynnyksellä olevan tyttären, Mazzyn, itsenäistymistä. 


Hogg, N. Tokyo. Cargo Publishing, 2015.



Ben saa ei-niin-innokkaan, 16-vuotiaan Mazzyn muutamaksi kuukaudeksi luokseen Tokioon ja alkaa isän ja tyttären elämän yhteensovittelu. Samaan aikaan Mazzya pidetään silmällä, kenenkään tietämättä. Ben saa päähänsä yrittää löytää entinen tyttöystävänsä, projekti, joka vie hänet öisin Tokion herrasmiesklubien hämäryyteen ja keventää kukkaroa roimasti. Isän nostalgioidessa Mazzy seikkailee itsekseen, eikä lukija tiedä ennen kuin aivan lopussa, millainen varjo kannoillaan hän kulkee. Tarina kulkee hyytävien jännityskohtausten ja kuumien menneisyyden romanssikuvioiden välillä vuorotellen. Tämä oli mukavasti kutitteleva ja jouheasti etenevä moderni ja helppolukuinen jännityskirja, joka olisi kyllä voinut heittäytyä astetta pelottavammaksi (apua, sanoinko minä oikeasti noin???).

 Seuraavaksi kuulette Brittiläisestä mielisairaalasta, ja sen jälkeen vihdoin oikeasti sinne Kaakkois-Aasiaan :) 

* Tähänkin liittyi tietenkin käytännössä jos jonkinlaista draamaa...

Edit: laitoin pari kuvaa raksalta, eikun pihalta.